tiistai 20. syyskuuta 2016

Sumein silmin kotiin



Työpajojen välissä unohtui tiimarilasit pöydälle, joku muu oli nopea ja sinne meni kehitysapuun. Eipähän tarvitse lukea kotimatkalla mitään.

 

Viimeinen työpaja Digital citizenship competences opettaa, että netin käyttöä pitää opettaa. netti voimaannuttaa. Youtube pelastaa maailman. Alkuun vähän kerrottiin suomalaisen tutkimuksen tuloksista, että netissä kiusataan ja lietsotaan väkivaltaa.

 




Resiliensin rakentamista halutaan. Nuoria ei voi suojata netiltä. 125000 tietoa haulla ”how to join ISIS”.

 

Ruokatauolla tuli luvattua OPH-visiitti Sri Lankasta tulevalle Suchith Abeyewickremelle ja koulukontakteja lisäksi. Mahtaakohan tamilimiestä näkyä Hakaniemessä, selitti kyllä että matkarahat on omasta takaa. Vikas toi terveiset Goran perheeltä ja lahjaksi pienen elefantin. Ei tietenkään ollut vastalahjaa, tyhmää lähteä ilman sellaista tähän suuntaan maailmaa. Vikas on nuori ja moderni, ehkä se ymmärtää, perheensä ei. Perhe ei kyllä ymmärrä sitäkään että tulen Delhiin enkä matkusta Vijayawadaan heitä tervehtimään.

 

Kirjauduin myös lennolle ja yritin kysyä Finnairin tsättihenkilöltä miten aikaisin pitää olla Delhin kentällä. Osasi vastata, että kannattaa kysyä Delhin kentältä. Miksi ihmeessä Finnair maksaa jollekin netissä roikkumisesta, jos ei siitä synny maailmaan muuta lisäarvoa kuin asiakkaan huvittunut harmistus.

 

Nyt kysytään Why has ICT become the tool of choice for radicalizing youth. EIkö se ole the tool kaikkeen mahdolliseen? Millainen olisi ICT for re-radicalization, pohditaan. Opetetaan nuoria vastaamaan nettikeskusteluissa positiivisesti ja rakentavasti. Täällä nuoret tarkoittavat ikäryhmää alle 30v aikuiset. Aika vähän puhutaan peruskoulu- tai lukioikäisistä ylipäätään. Kuitenkin asenteet alkavat fiksautua kymmenen ikävuoden kieppeissä, eli siinä tai ennen sitä pitäisi vaikuttamisen alkaa.

 

Ystäväni Arno kirjoittaa samaan aikaan US blogissa Järki käteen Helsingin opetuslautakunta, Digi digi digi, pää on pipi: Överiksi menevä digitalisaatio ei ole harmitonta. Jos tottuu liian yksipuolisesti pyörimään sekavissa nettirihmastoissa, pitkäjänteinen ja paneutuva lukeminen alkaa tuntua työläältä. Tekstiin ei enää osaa uppoutua, kun aivot kaipaavat kärsimättömästi uutta ärsykettä.

Nobel-palkittu Daniel Kahneman puhuu ihmismielen kahdesta järjestelmästä. Systeemi yksi on nopea, intuitiivinen ja pinnallinen: se laskee, että 3+2=5. Systeemi kaksi on analyyttinen, hidas ja vaatii ponnistelua. Se laskee, mitä on 32 x 13 ja pohtii, sopiiko marxilainen yhteiskunta-analyysi nyky-Suomeen.

Pinnallinen nettipoukkoilu tapahtuu systeemissä yksi. Kun lukee syventyneesti kirjaa, käynnistyy systeemi kaksi. Juuri siihen koulun pitäisi valmentaa – analyyttiseen, syvälliseen ja kriittiseen ajatteluun. Silti en juuri näe opetushallinnossa huolta lukemisen vähenemisestä. Enemmän huolta kannetaan siitä, osaavatko opettajat riittävästi pelillistää opetusta.”

                                                  

Ehkäpä iso osa pve-e digitaidoistakin syntyy ihan muusta kuin digistä. Lasten ja nuorten osallistamisesta kenties.

 

Lopetussessiossa ei yllättäen olekaan juhlapuhetta, vaan kerrotaan mitä on UNESCOlta tulossa jatkossa:

- policy guide

- network distribution list

- www.GCEDclearinghouse.org (materiaaleja)

- global events

- country level capacity building

- develop digital learning tools and platforms for education for humanity

- establish global youth council to develop a youth-led guide PVE

- the talking across generations TAGe event series to influence education policies and practices

 

Policy guide -asiakirjaan pyydetään kommentteja. Siinä halutaan brittimalliin opettajista profiloijia, jotka koulutetaan havainnoimaan oppilaista vaaran merkkejä, jotka sitten raportoidaan koulun erilliselle pve-henkilölle toimenpiteitä varten.

 

Tämä ei istu suomalaiseen tai pohjoismaalaiseen ajatukseen oppilashuollosta, joka huolehtii oppilaista kokonaisvaltaisesti ja jonka puoleen käännytään aina kun oppilaasta ylipäätään herää huoli. Profilointia ei pidä tuoda kouluun, etenkään kun ei ole laajoissa tutkimuksissakaan osoitettavissa mitään erityistä radikalisoitumisen varhaista merkkiä, mikä poikkeaisi niistä yleisistä merkeistä, joista huomaa, että oppilaan asiat eivät ole aivan hyvin. Pve on yksi monista huolisektoreista, joista oppilashuollon ja opetushenkilöstön tulee olla tietoisia.

Aamulla kotiin. pveDelhi lopettaa.

4 kommenttia:

  1. Satu, jatka blogia, kyllähän elämä OPH:ssakin on eräänlaista Intiaa (vrt. edell. kommenttini) ja PVE tietysti säilyy tehtävänämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula, mä luulen että OPH ei ole palkannut mua blogeja kirjoittelemaan.

      Poista
  2. Olipas kattava ja hauska kertomus. Melkein tuntuu kuin olisi itse ollut paikalla.

    VastaaPoista
  3. Satu, mä luulen että tästä saa insentiiviä perustaa OPH:n oma EPÄvirallinen matkablogi. Uutta tekstilajia valtionhallintoon pukkaa.

    VastaaPoista